Läheisriippuvuutta?

En tykkää juhlapyhistä...kaikki on kiinni ja muutenkin on ihan kuollutta. Edellisenä iltana kaikki tosi-suomalaiset rientää kuuliaisesti kännäämään, kun ei oo seuraavana päivänä duuni-päivää...täytyyhän nyt tilaisuus käyttää hyväksi! se on mun mielestä jotenkin ärsyttävää; ihan kuin ei ois tarpeeks viikonloppuja vuodessa ryyppäämistä varten!

No joka tapauksessa... oli iloinen yllätys että 2.pääsiäispäivä oli Tallinnassa tavallinen työpäivä. Syytä en tiedä, mutta kämppiseni arveli että voisi johtua siitä että siellä on paljon ateisteja ja uskonto ei niin tärkeää(=melko järkevää!). No neuvostoliiton peruja tai ei, mulle se sopi mainiosti. Enemmän aikaa shoppailuun (tarvitsin kipeästi rillit!) ja vähemmän aikaa päämäärättömään haahuiluun (äitini pitää pitkistä kaupunkikävelyistä). Olin kuitenkin kääntänyt itseni niin totaalisesti säästövaihteelle aikaisemmin, että en oikeen osannut orientoitua shoppailuun täydellä teholla (vaikka oisinkin voinut lainata tai saada vanhemmiltani rahaa). Käteen matkasta jäikin vain halvat silmälasit (n.100€) ja suttuinen manikyyri(mikä on kyllä varmaan ihan hyvä juttu!). Olin haikaillut ranskalaista manikyyriä jo kauan. Kukaan ei ymmärrä miksi mä haluan mieluummin viilauttaa ja lakkauttaa kynteni, kuin ottaa esim. kasvohoidon tai muuta järkevämpää! Mut kun se on semmonen juttu katsokaas...
No epäilemättä olen nyt kaamea pissis! Joten jatketaampa samaa rataa;
Hieno kevät-takki olisi kyllä löytynyt mutta kauhistuksekseni huomasin että se oli liian pieni! Vaikka se oli L-kokoa! Hui! Nyt täytyy alkaa laihduttaa! (Se alkoikin heti laivalla kun ostin pelkästään kolme purkkia karkkia! heh!)

Matkailussa yhdessä jonkun(tällä kertaa äitin ja siskon) kanssa on se huono puoli, että hetken intensiivisen yhdessäolon jälkeen on entistä kurjempi palata takaisin arkeen; Takaisin kaupunkiin ja yliopistoon, jossa pyörii kyllä paljon tuntemattomia ihmisiä ympärillä, mutta joiden kanssa ei välttämättä kuitenkaan oo sen enempää tekemisissä.
Tää päivä tuntu melko yksinäiseltä. Aamuinen työhaastattelu kesti vain hetken, jonka jälkeen menin kahville - yksin. Sitten menin tunnille. Siellä ei ollut ketään tuttua paikalla. Sen jälkeen syömään - yksin. Valohoidossa sain nauttia ihanasta lämmöstä pritsin välissä, ihan omassa seurassani. Nyt kirjoitan blogia - yksin. Hmmm...pitäisköhän hankkia koira? tai poikaystävä...:D
Helpoin tapa hankkia seuraa ex-tempore on soittaa siskolle joka asuu tässä lähelläni tai mennä kotiin ja toivoa että kämppis ois kotona. Ongelma on siinä että se ei kyllä useinkaan oo ja sitten vasta yksinäistä oliskin!
Onko tää osa tätä nyky-yhteiskunnan epä-yhteisöllisyyttä, johon pitää vaan sopeutua? vai oonko vaan epä-aktiivinen? Nykyään kun pitää kaikki tapaamiset melkein sopia etukäteen, mieluiten jo viikon etuajassa! Lukio oli siinä mielessä kivaa aikaa, kun näki kavereita niin kätevästi jo pelkästään koulussa...
Noh...voi voi voi kun mun elämä on nyt taas vaikeeta! Nyt rupee itteänikin tää valitus jo vähän kyllästyttämään, joten moi vaan! menen harjoittelemaan yksinoloa! :)