symbioottisista parisuhteista

Äidin ja vastasyntyneen lapsen välillä vallitsee symbioottinen suhde (siis ainakin sen lapsen pään sisällä) ja se on siinä tarkoituksesta. Mutta kuuluuko tällainen suhde parisuhteeseen? Hmmm...en oikeen ymmärrä sellaisia ihmisiä jotka takertuvat partneriinsa kuin liima:

- En voi lähteä sinne kun X:kään ei tuu
- ei X halua tulla kun se ei tykkää sellaisesta musiikista, niin en mäkään sitten voi...
- Meen sinne kun X tykkää sellaisesta musiikista...
- Mun pitää mennä kotiin kun X tekstaa...se on siellä ihan yksin (ja on ollut jo kokonaista tunnin!)
Ja sitten kun soitan niin lähinnä saan kuulla vaan siitä kun:
- Me tehtiin X:än kanssa sitä ja tätä ja blaa blaa blaa... kiinnostaa!

(Nämä ovat sitten oikeita lauseita tosi elämästä)

On kavereita jotka tuntuvat vierailevan elämässäni aina silloin tällöin kun niillä ei satu olemaan miestä; Silloin alkaa taas puhelimet kummasti piristä ja yhtäkkiä olenkin taas olemassa!
Ehkä en ole ollut elämässäni tarpeeksi rakastunut/ihastunut ymmärtääkseni edellämainittuja symbioottisia suhteita. Mutta jos nyt tällainen unelmien herra X nyt kuitenkin sattuisi kävelemään elämääni, en usko että siltikään unohtaisin kaikkia lähipiirini muita ihmisiä... Lisäksi olen aika itsenäinen ja arvostan myös omaa aikaani, sekä aikaa jota vietän ystävieni seurassa...enkä tarvitse aina välttämättä miestä mukaani!

No tästä päästäänkin sitten kätevästi toiseen itseäni koskevaan aiheeseen... olenkohan liiankin itsenäinen? sain sitten tartuttua luuriin ja näen poikaystäväni(?) viikonloppuna, mutta vieläkin epäilen suhteen jatkamisen kannattavuutta... (jaksamatta nyt tässä perehtyä syihin sen tarkemmin) No ehkä saan paremmin näkökulmaa asiaan sitten kun taas tapaamme...sen näkee sitten! tapaamisiin!